keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Puunatut pupsit ja kuvayritelmiä hammasraudoista


Mikäs kääryle se siinä makaa?




No sehän on Peppi, joka oli Rillan kanssa viikonloppuna parturissa. Eipä Pepin karvassa paljon nypittävää ollut, mutta harjoituksen vuoksi otimme hänetkin taas mukaan.




Rillan turkki sen sijaan oli päässyt aika pitkäksi ja trimmaus oli todella tarpeen. Ihana trimmaaja teki jälleen hyvää työtä, vaikka näistä kuvista se ei kovin hyvin näykkään.





En nimittäin onnistunut saamaan yhtään julkaisukelpoista kuvaa Rillasta seisomassa ja turkki harjaamisen jäljiltä. Toisaalta kuvissa näkyy hyvin realistinen kuva meidän koirista. Turkkeja ei tule useinkaan huvikseen harjailtua. ;D



Maanantaina olin Pepin kanssa uusintavierailulla Viikin pieneläinsairaalassa. Pepin hammasraudoista oli nimittäin ehtinyt viikon aikana katketa jo molemmat kuminauhat, hups.. Uudet kumpparit saatiin asennettua ja minä sain opetustuokion kuminauhojen laittamisesta sekä mukaani pari pätkää "varakumppareita". Tänään jo huomasin toisen puolen kuminauhan olevan pois paikoiltaan, mutta sen sai tosi helposti takaisin, nyt kun tiesin paremmin, miten se kuuluu laittaa. Viikon päästä torstaina on ensimmäinen kontrolli, jolloin toivottavasti näkyy jo kulmureiden siirtymisen edistymistä. Kuvat ovat mitä sattuu. Nastat, ja varsinkin kuminauha, oli TOSI vaikea saada kuvattua.






 
Peppi ei edelleenkään tunnu itse olevan raudoista juuri millänsäkään. Rilla sen sijaan käy välillä haistelemassa Pepin suuta vähän ihmeissään olevan näköisenä, hih! Pepille annetaan rautojen ajan  ruoka turvotettuna. Puruluiden syönti on nyt myös ehdottomasti kielletty, koska niiden kaluaminen irrottaisi kuminauhat aika varmasti. Olenkin miettinyt, että pitäisikö välillä mennä vaikka autoon Rillan kanssa syömään vähän luita Pepiltä salassa. :D



Kivaa keskiviikkoa kaikille!


PS. Kiitos vielä tuhannesti teille edellistä postausta kommentoineille ihanista ja empaattisista kommenteistanne! Ne todella lämmittivät mieltäni. ♥


maanantai 28. marraskuuta 2011

Ihana Ines ♥ (1.4.2000 - 27.11.2010)

Lauantaina tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun jouduimme tekemään sydäntäsärkevän päätöksen siitä, että Ines piti päästää luotamme pois. Viikonloppu kuluikin varsin epätodellisissa tunnelmissa, tuota vuodentakaista päivää muistellen. Onko siitä todella jo vuosi? Toisaalta, Rillakin on jo vuoden ikäinen ja Peppi 10 kk. Niin, ja Rosa nukkui pois heinäkuussa. Toistan itseäni ja totean, että onpahan ollut vuosi, huoh..





Ineksen sairaudesta ja viimeisistä ajoista en ole tainnut täällä blogissa paljonkaan kertoa.  Ineksen sairastumisen aikaan, oli ko. sairaudesta hyvin vähän suomenkielistä tietoa tarjolla. Nyt huomasin googlettamalla, että tietoa löytyy jo vähän enemmän. Ajattelin kuitenkin kertoa jotain meidän kokemuksista, jos joku muu, samassa tilanteessa oleva, niistä hyötyisi.  

Minulle saa myös laittaa sähköpostia sivun laidassa olevaan osoitteeseen, jos siltä tuntuu; kerron mielelläni lisää.


Tiedossa on pitkä tarina. Kannattaa hakea joko kuppi kahvia ruudun ääreen tai jättää postaus suosiolla lukematta.  ;)




Ineksen sairastaminen alkoi keväällä, vuonna 2003, kun löysin eräänä iltana hänen vatsastaan kummallisen, aika suuren, hyvin säännöllisenmuotoisen, pehmeän pahkuran. Jostain syystä minulle tuli patista heti merkillisen voimakas, paha tunne. Seuraavana päivänä menimme paikalliselle eläinlääkärille, jossa kuitenkin lohduteltiin patin olevan pelkkä tulehtunut rasvapatti, jota hoidetaan ensisijaisesti antibiooteilla ja vasta tarvittaessa se leikataan pois.  Antibiootit tuntuivatkin pienentävän pattia aika nopeasti, mutta kokonaan se ei lähtenyt pois, joten ELL päätyi poistamaan patin leikkauksella. Pattia ei koskaan lähetetty tutkittavaksi, koska ELL sanoi itse halkaisseensa patin ja sen olleen selkeästi rasvapatille tyypillistä kudosta. Ines parani leikkauksesta tosi nopeasti ja koko patti unohtui meiltä pian kokonaan.




Syksyllä 2004 huomasin Ineksen rinnassa muutaman, pienen, mutta ilmeisen kutiavan näppylän. Oletin automaattisesti, että ne olivat merkki, westeillä hyvin tyypillisestä, ihottumasta. Näppylöiden koko vaihteli aika paljon ihan viikkotasolla, niiden olleen välillä litteitä ”ihopussukoita” sekä toisinaan taas pulleita ja ärtyneen näköisiä. Kävimme näyttämässä näppyjä useammankin kerran samaisessa eläinlääkärissä, jossa rasvapatin poisto oli aikoinaan tehty. Kesällä 2005 olimme taas näyttämässä näppylöitä eläinlääkärille, joka päätti ottaa niistä ohutneulanäytteet patologista tutkimusta varten, koska mikään hoito (kortisonisalva, antibiootit yms.) ei tuntunut näppyjä kokonaan poistavan. En ollut näppylöistä erityisen huolestunut, koska välillä ne kuitenkin olivat selvästi pienempiä ja kutisivat vähemmän. Vanhemmalla westiellämme, Rosalla, oli ajoittain ihottumaa ja hän oli (westeille tyypilliseen tapaan) aika allerginen sekä muutenkin huonoihoinen. Ajattelin Ineksen kärsivän samantyyppisistä vaivoista.





Muistan vieläkin kuin eilisen päivän, kun olimme heinäkuussa kesälomalla ja miehen kanssa juuri autossa matkalla jonnekin, minä vielä ratissa. Kännykkä soi ja vastasin, vaikka ajoin, koska näin numeron olevan eläinlääkäristä. ELL sanoi olevansa hyvin pahoillaan, mutta Ineksen näppylät ovatkin pahanlaatuisia mastsolukasvaimia. Sitten muistan vaan, että ajoin bussipysäkille, sain kerrottua kammottavat uutiset miehelle ja sitten aloimme molemmat itkeä lohduttomasti. Matkanteko jäi siihen ja ajoimme suorinta tietä takaisin kotiin koirien luo.





Seuraavana päivänä kävimme lääkärissä poistattamassa Inekseltä tikit, joita oli muutama ohutneulanäytteen jäljiltä. Eläinlääkäri oli oikein pahoillaan tilanteesta ja sanoi, että on aika alkaa miettiä Ineksen lopettamista. Me poistuimme lääkäristä 5-vuotiaan, elämäniloa ja aktiivisuutta pursuavan koiramme kanssa, totaalisen tyrmistyneinä. Eihän niin vitaalia koiraa voi noin vain lopettaa, EIHÄN? Yhtäkkiä jostain tuli mieleeni eläinlääkäriasema HauMau, jossa olimme, Helsingissä asuessamme, Rosan kanssa käyneet. Mieleeni oli jäänyt erinomainen palvelu sekä asiantunteva hoito, joita olimme sieltä saaneet. Soitinkin sinne saman tien ja sain kuulla, että Suomen tunnetuin koirien kasvainsairauksiin erikoistunut eläinlääkäri, Heikki Putro, pitää siellä vastaanottoa. Saimme ajan hänelle jo heti samalle viikolle. Siitä alkoi vaiherikkaat, mutta myös monella tapaa onnelliset vuodet, parantumattomasti syöpäsairaan koiran kanssa.






Asia, joka Ineksen tapauksessa tulee vaivaamaan mieltäni aina ja ikuisesti, on se ensimmäinen patti, joka hoidettiin täysin väärin. Patista olisi heti pitänyt ottaa näyte ja tutkia kasvaimen laatu ennen leikkaamista. Leikkaus olisi pitänyt tehdä isoilla marginaaleilla (eli patin ympäriltä olisi pitänyt leikata tarpeeksi laaja alue tervettä kudosta pois), jotta syöpäsolujen leviäminen olisi pystytty estämään. Tehty virhe oli oikeasti tosi iso, koska Ineksen sairaus olisi tuossa vaiheessa, mitä todennäköisimmin, pystytty oikeanlaisella leikkauksella parantamaan kokonaan. Tämän tajuaminen on kyllä harmittanut todella paljon. Varsinkin se, että miksi en kuunnellut omaa vaistoani sen ensimmäisen patin kohdalla paremmin. Vaistonihan nimittäin sanoi, että patti on tosi huolestuttava. Miksi en silloin heti soittanut HauMauhun? Tämä kokemus on muuten aiheuttanut minussa aikamoisen luottamuspulan eläinlääkäreitä kohtaan (ei voi mitään). Uuden eläinlääkärin kanssa olen aina tosi varuillani. Siksi käymmekin paljon HauMaussa, vaikka sinne on meiltä aikamoinen matka.






Mastsolukasvain on koirien yleisin, pahanlaatuinen ihokasvain. Kasvain on valitettavasti herkkä leviämään, jonka takia kasvaimen leikkaamisessa tulee noudattaa erityistä tarkkuutta ja varovaisuutta. Kasvaimen aiheuttaa syöttösolujen häiriintynyt ja lisääntynyt jakautuminen. Mastsolukasvain reagoi hyvin sädehoitoon, jota ei kuitenkaan (vieläkään) Suomessa anneta eläimille. Sveitsi oli tuolloin Suomea lähin paikka (tällä hetkellä se on ilmeisesti Ruotsi), josta sädehoitoa olisi koiralle voinut saada. Sekin vaihtoehto käytiin lääkärin kanssa läpi (olisimme olleet ihan valmiita siihen), mutta hänen mielestään Ineksen tapauksessa hoito olisi ollut vaikea toteuttaa, koska pieniä kasvaimia löytyi tarkemmissa tutkimuksissa ympäri Ineksen kehoa. Eli periaatteessa koko koira olisi pitänyt sädettää.

Kuvasta voit nähdä Ineksen rinnassa punaisia kasvaimia karvojen seassa.



Ines sai ensimmäisen hoitovuoden aikana kahta eri sytostaattia, joiden hoitovaste oli kohtuullinen. Kasvaimet pienenivät jonkin verran sekä niiden lisääntyminen hidastui selvästi. Sytostaatithan tyypillisesti laskevat potilaan valkosolutason (leukosyytit l. leukkarit) hyvin alhaiseksi ja potilas on siksi erittäin altis saamaan infektioita. Ineksen kanssa jouduimme hoitojen aikana käymään useamman kerran yöpäivystyksessä saamassa nesteytystä ja antibiootteja. Seuraavat sytostaatit annettiin n. vuoden päästä ensimmäisistä eli 2006-2007 syksyllä-kevättalvella. Silloinkin Ines oli muutamaan otteeseen aika huonossa kunnossa lääkkeistä johtuen. Tosin koirille tyypilliseen tapaan infektioista toipuminen oli aina hyvin nopeaa. Yleensä jo seuraavana päivänä antibiootin aloituksesta, Ines oli jo ihan reipas. Silti päätimme miehen kanssa tuon hoitojakson jälkeen, että keskitymme seuraavaksi siihen, että yritämme saada Ineksen mahdollisimman hyvään yleiskuntoon, jotta hänen jäljellä oleva elämänsä olisi niin hyvää kuin mahdollista.




Seuraavat vuodet kävimmekin Ineksen kanssa jo ennestään tutulla eläinlääkärillä Nummelassa. Hän on opiskellut ELL-tutkinnon lisäksi myös eläinhomeopaatiksi. Kasvaimet vaivasivat Inestä itseään lähinnä vain siksi, että ajoittain kasvainten ollessa ns. aktiivisessa vaiheessa, ne kutisivat ilmeisen paljon. Mastsolukasvaimille tyypillisen kutinan saa aikaan histamiini, jota on runsaasti syöttösoluissa, joiden holtiton jakautuminen on kasvaimen aiheuttaja. Ineksen kutinaa hoidettiin *homeopaattisilla hoidoilla, joista oli selvää hyötyä. Homeopaatti määräsi myös vitamiini- ja öljylisiä. Liikunnan määrään kiinnitettiin myös huomiota. Ines voikin oikein hyvin lähes kolme vuotta, kunnes vuosi sitten lokakuussa tilanne äkillisesti huononi.. 






Ines alkoi oksennella ja oksennuksessa oli mukana verta. Varasimme pikaisesti ajan HauMausta, jossa todettiin, että kasvaimet ovat aiheuttaneet akuutin vatsahaavan. Hoidoksi määrättiin happosalpaajalääkitys. Samalla ELL kertoi, että markkinoille oli tullut lähiaikoina myös uusi sytostaatti Masivet, joka on tarkoitettu nimenomaan pitkälle edenneen mastsolusyövän hoitoon. Suunnitelmana oli saada Ineksen vatsahaava ensin kuriin ja aloittaa mahd. pikaisesti uuden lääkkeen kokeilu. Vatsahaava ei jostain syystä parantunut odotetusti. Oireet kyllä helpottivat, mutta eivät loppuneet kokonaan. Ines sai muutaman viikon lääkkeitä sekä vatsahaavaan että pahoinvointiin. Aika monta kertaa olimme myös ensiavussa saamassa nesteytystä.
Pe-la välisenä yönä (26.-27.11.2010) Ineksen vointi oli taas huono ja vietimme yön päivystyksessä. La aamuna soitin heti HauMauhun, jonne meidän käskettiin tulla heti. Ines laitettiin taas suoraan tiputukseen ja samalla otettiin paljon verikokeita sekä mm. ultrattiin munuaiset. Vietimme Ineksen kanssa n. kuusi tuntia toimenpidehuoneessa. Onneksi saimme olla kokoajan hänen kanssaan.  Koko tuon ajan Ines oli tipassa sekä lisäksi välillä otettiin uusia kokeita.
Lopulta iltapäivällä eläinlääkäri tuli sanomaan, että jostain syystä Ineksen munuaiset olivat yhtäkkiä lopettaneet toimintansa eikä mitään ollut enää tehtävissä. Koira täytyisi päästää pois, ettei sen tarvitse turhaan kärsiä. Vaikka tiesimmekin, ettei Ines voi hyvin, niin jotenkin tuo lopullinen tilanne tuli silti ihan puskista. Minä aloin parkua kurkku suorana ja ryntäsin vastaanottohuoneesta odotushuoneen läpi pihalle haukkomaan happea. Sen shokin keskellä noteraasin kuitenkin odotushuoneessa kauhusta kankeina istuvat ihmiset, jotka pitivät lemmikeistään tiukasti kiinni. HauMaussa ei ole huoneiden välillä minkäänlaista äänieristystä, joten luultavasti odottajat olivat kuulleet Ineksen tilanteesta kaiken. Soitin ulkoa myös siskontytölle sellaisenkin epätoivoisen ulvomispuhelun, että en tiedä tänä päivänä miten hän sai mitään sanottua. Mutta ei auttanut. Piti mennä takaisin sisälle hyvästelemään Ines ja antaa eläinlääkärille lupa laittaa Inekselle ne viimeiset pistokset. Se oli niin kamalaa, että en pysty tuntojani sanoin kuvailemaan. Kotimatkalla autossa olimme miehen kanssa aivan jähmettyneitä kauhusta ja surusta. Kotona odotti Rosa-mummu, joka haisteli meitä ihmeissään kuin kysyen, että minne olimme kaverin jättäneet.







Se, mitä tuon kammottavan päivän jälkeen tapahtui, löytyy täältä blogista jo aika hyvin. Rilla-vauva tosiaan tuli meille jo viikon päästä lauantaina. En yksinkertaisesti kestänyt hiljaista kotia kauempaa. Ensireaktioni ”kauhu-lauantain” jälkeen oli, että meidän täytyy muuttaa ihan heti, koska kaikki kotona muistutti Ineksestä. Uusi pentu oli meidän tapauksessamme hyvä ratkaisu, koska sen eloisuus ja energisyys teki mahdottomaksi täydellisen epätoivoon vaipumisen. Silti tietysti meni pitkään, että Ines ei ollut enää ihan kokoajan mielessä. Toki vieläkin ajattelen Inestä sekä Rosaa joka päivä. Rosa ja Ines tulevat ikuisesti säilymään sydämissämme, mutta varmasti myös aina jossain määrin ajatuksissamme ja puheissamme.

Kaiken tämän koettuamme, olen kuitenkin todella kiitollinen siitä, että saimme pitää Ineksen luonamme sairastumisen jälkeen, vielä viisi kallisarvoista vuotta. Noiden vuosien aikana Ines voi kokonaisuudessaan oikein hyvin, oli aktiivinen ja iloinen, lukuunotamatta viimeisiä viikkoja sekä joitakin hetkiä sytostaatihoitojen aikana.






Loppuun vielä Jenni Vartiaisen itkettävän ihana kappale: Missä muruseni on, joka soi vuosi sitten paljon radiossa. Kappale tulee todennäköisesti aina tuomaan mieleeni Ihanan Ineksen, mamman murusen.




*Haluan vielä tarkentaa, että en edes oikein tiedä, mitä mieltä olen koko homeopatiasta. Silti olemme saaneet siitä, sekä Rosalle että Inekselle, ihan selkeätä apua. Itse arvostan eniten juuri potilaan parasta ajatellen tehtävää erilaisten hoitotapojen yhdistämisestä.  En ole todellakaan valmis luopumaan koululääketieteen tiedoista ja taidoista, mutta olen avoin myös vaihtoehtohoidoille (tietyissä rajoissa tosin), jos niistä on oikeasti hyötyä.


Iloista mieltä toivotan kuitenkin kaikille uuteen viikkoon!


 Kuvissa Ines tai Ines ja Rosa. Lainatut kuvat täältä.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Ruokaperjantai

Tänään ajattelin kertoa muutamasta, elämääni helpottavasta keittiövälineestä. Kaikilta varmasti löytyy omat suosikit, mutta ainakin itse olen hyötynyt monestakin tuotesuosituksesta ja/tai niksistä, johon olen blogeissa tutustunut. Josko joku innoistuisi jostain näistäkin tai saisi vaikka ideoita pukinkonttiin...

Ensin kuitenkin päivän piristykseksi Pepin rentoiluasento, jota voisi luulla venyttelyksi, mutta todellisuudessa tuossa otettiin tirsoja ainakin parikymmentä minuuttia. :D





Alla näkyvä OXO Good Grips perunoiden ja vihannesten kuorija minulla on ollut (kovassa) käytössä jo toistakymmentä vuotta. Ehdottomasti markkinoiden paras kuorija, uskokaa pois! Sillä kuorii kilon perunoita, tai omenoita, ihan 'tuosta vaan'. Ostin vähän aikaa sitten toisenkin samanlaisen varmuuden vuoksi varastoon, jos niitä joskus ei enää saa, mutta edelleen on käytössä myös se alkuperäinen, n. v. 1996 ostettu. Tätä ilman en oikeasti tulisi toimeen! Näitä myy ainakin Stockmann ja monet keittiötavaroihin erikoistuneet pikkuliikkeet.

Kuva


Oheinen JarKey purkinavaaja on myös helpottanut elämääni suuresti. Ennen sitä sain välillä taistella tölkinkansien aukisaamiseksi oikein tosissani. Tuolla "ihmelaitteella" kun purkin kantta ensin napsauttaa reunan alta, niin kansi kiertyy auki kuin itsestään. Vastaavia myydään Prismassa, Cittarissa, yms. Suosittelen hankkimaan kaikkiin koteihin!








En ole koskaan oppinut käyttämään sellaista isoa, hienoa kokkiveistä, joita ruokaohjelmissa näkee. Kunnes löysin Fiskarsilta kuvassa näkyvän veitsen, jossa on minun makuuni tarpeeksi lyhyt terä. Terä on kuitenkin huomattavasti isompi kuin ihan pikkuveitsissä. Tykkään veitsestä niin paljon, että ostin kesäalesta toisenkin varastoon. Käytän kyseistä veistä joka päivä ja melkeinpä kaikkeen pilkkomiseen.





Samasta Functional Form sarjasta löytyy toinenkin suosikkiveitseni. Tuollainen kunnon sahateräinen leipäveitsi, jolla saa leikattua ongelmitta viipaleita sekä kovakuorisesta leivästä että juuri uunista otetusta kakusta.





 
Valkosipulinpuristimia minulla on ollut vuosien saatossa monenlaisia, mutta Röslen puristin on kyllä hintansa ja maineensa arvoinen. Se on tosi tukevaa tekoa, joten valkosipulinkynnet voi helposti puristaa myös ilman kuorimista. Puristin on liikkuvien osiensa takia myös todella helppo puhdistaa ja toki sen voi pestä myös astianpesukoneessa.








 
Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, haluan mainita vielä puhdistustuotteen, jota ilman en enää osaisi olla. Kyseessä on täysin luonnonmukainen  Onxon Puhdistuskivi, joka sopii esim. keittiössä kaikkien, erilaisten pintojen puhdistamiseen. Itse kärsin ajoittain tosi pahastakin käsi-ihottumasta, joka ei tykkää siivoushanskoista (vaikka olisi allergiatestatut ja alla puuvillahanskat yms.), eikä varsinkaan pesuaineista, yhtään. Puhdistuskivi sopii jopa minun ongelmakäsilleni ilman, että ihottuma sen takia pahenisi. Lisäksi se todella tehoaa hankaliinkin tahroihin esim. keraamisella liesitasolla. Eikä erilaisille pinnoille (kivi, rosteri, puu, yms.) tarvitse jokaiselle hankkia omaa puhdistusainetta. Ainetta ei myöskään tarvitse huuhtoa pois, vaan se on hyväkin jättää pintoja suojaamaan. Erittäin riittoisasta aineesta on myös kysymys. Oman purkkini olen ostanut yli vuosi sitten ja silti siinä on vielä reilu puolet jäljellä. Lue lisää tästä "ihmeaineesta" täältä





Jotta postaus ei jäisi ihan ilman reseptiä, niin kerron teille tarinan siitä, miten voi käydä, jos menee nälkäisenä ruokakauppaan...





 
...tulee tehtyä monenlaisia heräteostoksia mielitekojen mukaan. ;D


 

Tuota kaupan valmista mangochutneyta kannattaa kokeilla juustojen kanssa. Maut sopivat, ainakin minun mielestäni, tosi hyvin yhteen. Ostamani sienisalaatti oli, rehellisesti sanottuna, aika mautonta. Itsetehty on paljon parempaa! Sipulisilppu toi siihen sentään vähän potkua. Tonnikalatahna on vanha suosikkini. Se maistuu aivan ihanalta ruisleivän päällä. Tonnikalatahnasta voi oikein hyvin jättää kaprikset pois, jos niistä ei tykkää. Tahna sopii erinomaisesti myös kolmioleipien täytteeksi. Noista Sinuhen jälkiuuninapeista tykkään myös tosi paljon, nam!


Tonnikalatahna:

- purkki tonnikalaa
- pari isoa lusikallista sinappikurkkusalaattia
- majoneesia
- muutama tl kapriksia




1. Valuta tonnikalasta pois öljy (tai vesi).

2. Sekoita kulhossa tonnikala ja sinappikurkkusalaatti. Lisää majoneesia niin, että saat tahnalle haluamasi koostumuksen.

3. Lisää halutessasi sekaan muutama teelusikallinen kapriksia.

4. Tahnan voi antaa tekeytyä jääkaapissa hetken, tai lätkiä heti leivän päälle (niin kuin minä tein), jos ei malta odottaa.. ;D




Kuva

Taas on jo viikonloppu edessä. Ihan tuntuu, että päivät ja viikot oikein juoksevat eteenpäin; ei meinaa perässä pysyä. Toivottelen siitä huolimatta -



lokoisaa viikonloppua kaikille uusille sekä vanhoille blogikamuille!



keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Anna hyvän kiertää (+ edit)

Siskontyttö (Jimin mamma) haastoi minut lahjoittamaan tänä vuonna yleensä joulukortteihin käyttämäni rahasumman eläinten hyväksi. Innostuin heti, loistava idea! Sain myös luvan esitellä haasteen blogissa, jotta tekin kaikki voitte miettiä, olisiko tässä sopiva tapa tehdä hyvää. Listasin tuohon alle muutaman mahdollisen lahjoituskohteen:


- SEY
- WWF


Perinteisesti olen joulun alla laittanut rahaa Pelastusarmeijan Joulupataan. Tämä tapa on peruja lapsuuskodista. Lisäksi "törmään" aika säännöllisesti johonkin keräykseen, joka on, aina milloin mistäkin syystä, kiinnittänyt huomioni niin, että olen halunnut siihen osallistua. Tämä joulukortti-haaste on ehdottomasti sellainen. Toivottavasti te muutkin innostuitte tästä!

Edit. Kommenteista tuli esiin asia, jota itsekin mietin postausta kirjoittaessani. Tokikaan en kannusta ketään luopumaan mukavasta joulukorttiperinteestä läheisten kanssa. Teenkin haasteeseen pienen muutoksen. Haastan teidät lahjoittamaan tänä vuonna eläinten hyväksi sopivaksi katsomanne summan.



Kuva

Viime postauksessa taisin olla aika negatiivisella mielellä, joten ajattelin kertoa vastapainoksi erittäin hyvästä palvelusta, jota saimme maanantaina Viikin Pieneläinsairaalassa, jossa Pepille asennettiin oikomisraudat hampaisiin. Edellisen postauksen pitkuliinin hampaista voit halutessasi lukea täältä.

 


Yleensä pyrin viemään koirat aina itse lääkäriin, koska minä olen meillä se, joka tietää koirien asioista eniten. Maanantaina päädyttiin kuitenkin, että mies vie Pepin, koska vienti oli kaiken puolin helpompi toteuttaa niin. Ajattelin myös, että eihän Pepille olla mitään uutta diagnoosia tms. tekemässä, vaan tehtävä toimenpide on jo tiedossa ja sen puoleen kaikki on ihan selvää. Mies oli kuitenkin tavannut toimenpiteen suorittavan lääkärin, joka oli kertonut aiheesta paljokin uutta tietoa. No, siitä päästäänkin meille hyvin tyypilliseen väärinymmärrysten viidakkoon...


 
 
Mies kertoi puhelimessa minulle lyhyesti, mitä olivat lääkärin kanssa jutelleet. Jotenkin onnistuin keskustelustamme saamaan sellaisen käsityksen, että lääkäri ei pitänyt rautoja erityisen tarpeellisina ja, että Pepin lähettänyt lääkäri on "nuori ja innokas". Minulle nousi välittömästi pala kurkkuun ja tuskan hiki otsalle; mitä olinkaan mennyt tekemään! Onko pieni Peppi nyt siellä menossa johonkin "kokeelliseen", täysin tarpeettomaan hoitoon, jonka nuori innokas lääkäri on keksinyt ehdottaa emännälle, joka suostuu ihan mihin vaan. Pakko oli ottaa puhelu välittömästi pieneläinsairaalaan ja alkaa sopertaa puhelimeen vastanneelle hoitajalle sekavia tuntojani. Ja mitä tapahtui, hoitaja oli maailman ihanin ja ymmärtäväisin  tapaus. <3 Hän sanoi muutaman lauseen kuunneltuaan, että ymmärtää täysin, mitä tarkoitan. Hän lohdutti sanomalla, että Peppiä ei ole vielä edes nukutettu ja suunnitelmat voidaan pistää vielä ihan uusiksi. Hän lupasi keskustella heti lääkärin kanssa ja soittaa minulle pian takaisin.


 
 
Takaisin soittikin lääkäri itse, joka oli myös erittäin rauhallinen ja mukava. Hänkin sanoi heti ymmärtävänsä huoleni. Hän selitti kärsivällisesti, miksi hänen mielestään tässä Pepin tapauksessa raudat kannattaa laittaa. Tärkein pointti on se, että jos hampaat nyt saadaan kuntoon, niin niihin ei tarvitse enää myöhemmin puuttua. Jos taas hampaat joudutaan esim. katkaisemaan, niin ne pitää kuvata joka tapauksessa kerran vuodessa nukutuksessa, vaikka ei mitään ihmeempää häikkää tulisikaan. Lääkäri sanoi myös, että ei koskaan suosittele oikomisrautoja turhaan, eli esim. kosmeettisista syistä. Hän uskoo myös, että Pepin tapauksessa hampaat saadaan oikeaan asentoon suht helposti ja näin koko ongelma siirtyy pois päiväjärjestyksestä.


 
 
Niin, Pepin eläinlääkäri oli alunperin aivan oikeassa ja kaikki oli tarkkaan harkittua ja suunniteltua. Minun ja miehen kommunikointi (taas kerran ;)) aiheutti tämän epävarmuusreaktion minussa. Silti olen niin tyytyväinen, että soitin ja selvitin asian siinä vaiheessa, kun sille olisi vielä voinut tehdä jotain. Ennen kaikkea olen äärettömän kiitollinen ymmärtäväisestä suhtautumisesta, jota sairaalasta sain osakseni. Parempaa en olisi osannut pyytää.


Arvaa mitä apina? Mun suussa on sellaset kuminauhahässäkät, huoh.. Onko sulla semmoisia?

Pepin toimenpide sujui hyvin. Nyt on pitkulaisen suussa mielenkiintoiset nasta- ja kuminauhaviritelmät. Yritän jossain vaiheessa ottaa niistä kuvia ja laittaa tänne blogiinkin. Vielä en ole  raaskinut Pepin suuta pahemmin ronkkia.


Kivaa keskiviikoa ja viikonjatkoa kaikille!




maanantai 21. marraskuuta 2011

Kuvia ja mielikuvia

Nyt juuri on vaihteeksi sellainen tilanne, että sanottavaa olisi pään sisällä vaikka kuinka, mutta pitkuliini sylissä on erittäin haastavaa kirjoittaa. Peppi on sillä tavalla samalla suloinen ja hassu, että hän kun päättää olla sylissä niin hänhän on. Jos yritän laskea hänet alas, niin hän kirjaimellisesti roikkuu minussa. Jos kuitenkin väkisin laitan hänet lattialle, niin yhtäkkiä huomaan nostaneeni 'piipittävän' koiran taas takaisin syliin. Kyllä mäyräkoira on vaan niin ovela, hihhihhih. No, näpyttelen nyt sitten koira sylissä sen minkä jaksan.


Alla olevassa kuvassa Peppi on kylässä bestiksellä ja on saanut leukansa alle kummipojan rakkaan tiikerin. Kuvassa tiikerillä näkyy olevan vielä häntä kiinni paikoillaan. Kotiin lähdettyämme tiikeri jäi omistajalleen, mutta häntä matkasi meidän mukana kotiin. Peppinen oli tehnyt kirurgisen toimenpiteen ihan kenenkään huomaamatta. Onneksi häntä kuitenkin löytyi myöhemmin autosta ja se saatiin kursittua takaisin paikoilleen. 



Muutkin postauksen kuvat ovat bestiksen ottamia jo vuosi sitten vauva-Rillasta. Lainatut kuvat taas ovat täältä.




Viime viikkoina mielessäni on pyörinyt monenlaiset kuvat. Ensinnäkin valokuvat, joiden ottaminen on ollut hankalaa ainakin kahdesta eri syystä. En tiedä muistaako kukaan, kun kesällä kerroin kameramme uudelleenkäyttöönottoon liittyneistä haasteista. Postauksen voi halutessaan lukea täältä. Ostin viime tammikuussa nimittäin kameraan uuden akun, jolle luvattiin jopa kahden vuoden takuu. No, muutaman kuukauden käytön jälkeen akku "hyytyi" niin, että sillä pystyi ottamaan enää pari kuvaa latausten välillä, blaaah!
Takuuvaihdon olisi luullut sujuvan mutkattomasti, mutta ei. Siinä vierähti pari kuukautta, eikä se sinänsä mitään olisi haitannut, jos olisin muuten saanut hyvää palvelua. Palvelu oli valitettavasti ala-arvoista. Milloin kauppiaan mielestä oli sählännyt maahantuoja, milloin minä, mutta hänen/heidän syytään ei ollut mikään. Sellaista selittelyiden kirjoa en ole tainnut ikinä ennen kuulla. Enkä edes missään vaiheessa odottanut mitään selityksiä. Pyysin heitä vain ja ainoastaan hankkimaan minulle takuuna uuden akun viallisen tilalle.
Maahantuoja oli kuulema kaukana, kaukana ulkomailla (Ruotsissa) ja he joutuivat maksamaan akun lähetyskuluineen ensin itse (n. viisi kymppiä Max.) Sanoinkin loppuvaiheessa, että mielestäni, jos vain haluaa, niin Ruotsista akun saa kirjekuoressa parissa päivässä Suomeen. Samoin mainitsin, että jos heidän liiketoimintansa vaarantuu viidestä kympistä, niin kannattaa varmaan miettiä firman talouden kokonaistilaa hyvin vakavasti muutenkin. 
Ajatelkaa, jos tämä isä ja poika (liikkeen yrittäjät) olisivat heti aluksi sanoneet minulle ystävällisesti, että he hoitavat asian mahdollisimman pian ja soittavat heti, kun akku on noudettavissa. Olisipa ollut helppoa ja mukavaa. No, nyt minulla on vihdoin toimiva akku ja kaupanpäällisinä huono mieli. Arvatkaa asioinko ko. liikkeessä enää ikinä.





Toinen "huoli" valokuvien suhteen taitaa olla teillekin monelle tuttu: pimeys. Miten tässä pimeydessä saa otettua minkään valtakunnan siedettäviä kuvia mistään? Ei meidän kameralla tietysti saakaan. Enkä kyllä hienompaakaan kameraa aio hankkia, joten tämä pimeä kausi mennään salamalla otetuilla kuvilla onnettomasta laadusta huolimatta.





Näistä konkreettisista kuvista mielikuviin. Tämä blogimaailma on niitä täynnä. Blogeissa on helppo luoda lukijoille tarkoituksella, ja täysin tarkoittamatta, tietynlaisia mielikuvia bloggaajasta, hänen kodistaan ja elämästään yleensä. Vaikka itsekin kirjoitan nykyään blogia, niin silti luulen lapsellisesti, että kaikki tällaista harmitonta "lifestyle"- blogia kirjoittavat ovat kauniita, rikkaita ja onnellisia. Eikä minua edes haittaa tämä lapsenuskoni. Minun lapsuudessani tavattiin sanoa, että omakotitaloissa asuu onnellisia perheitä. Olen nyt itsekseni siirtänyt tämän ajatuksen blogimaailmaan niin, että lifestyle-blogien takana asuu pelkästään onnellisia perheitä. Minä selvästikin tarvitsen jonkinlaista satumaailman tuomaa turvaa tänne todellisuudessa aika kylmään ja armottomaan maailmaan. Elokuvissakin toivon aina onnellista loppua, että pääpari saisi kaikkien onnettomien sattumuksien jälkeen kuitenkin toisensa.


Mielikuvia, sekä oikeita että täysin virheellisiä, syntyy toki myös täällä ihan "oikeassa elämässä". Minulla on ollut Suomen poliisilaitoksesta sellainen mielikuva, että tarvittaessa sieltä saa apua ja nopeasti. Viimeisen vuoden sisällä tämä mielikuva on rikkoutunut tai ainakin saanut vakavia säröjä parin tapahtuman johdosta.
Kesällä lähipiirissä sattui muutama, sinänsä pieni, hässäkkä liikenteessä. Ei edes mikään oikea onnettomuus, mutta kuitenkin sellainen, että poliisi kutsuttiin paikalle. Molemmissa tapauksissa lopputulos oli se, että poliisin kutsunut ihminen sai poliiseilta nuhtelut heidän turhasta häiritsemisestään. Itse pitäisi asiat pystyä sopimaan, eikä häiritä virkavaltaa. Tästä olen toki periaatteessa ihan samaa mieltä, mutta entäs jos vastapuoli kiistää asian ja kuitenkin tarvittaisiin tekijän tiedot vakuutusyhtiötä varten?





Muutama viikko sitten sattui sellainen tapaus, josta en meinaa millään päästä yli. Välillä iltaisin sängyssä alan tapausta miettimään, eikä meinaa uni tulla. Siskoni ajoi pimeällä tiellä, kahdeksankympin rajoitusalueella, kahden, yhtäkkiä eteen tulleen, ison koiran päälle tai ainakin toisen niistä. Sisko kertoi, että koirat ilmestyivät auton etuvaloihin aivan kuin tyhjästä. Hän iski vaistomaisesti jarrut pohjaan ja kuuli kuinka joku osui auton oikeaan etukulmaan. Lisäksi kuului hirvittävää koiran vinkunaa. Tätä mielikuvaa en saa mielestäni pois. :(
Sisko sai auton pysäytettyä tienlaitaan ja hetken mietittyään hän soitti hätäkeskukseen, koska ei muutakaan paikkaa keksinyt. Hätäkeskus ei meinannut ensin tehdä asialle mitään. Sisko kuitenkin oli sinnikäs ja halusi poliisit paikalle. Viidenkymmenen minuutin kuluttua (onnettomuus sattui Kehä III:lla) poliisipartio saapui paikalle ja kirjasi ylös siskon autoon tulleet, hyvin pienet jäljet. Sisko pyysi moneen otteeseen poliiseja menemään katsomaan, näkyykö koiria missään. Hän myös kysyi useamman kerran, että mihin muualle hän voisi tapauksesta ilmoittaa. Poliisit sanoivat, että koirat ovat omistajansa vastuulla. Poliisi teki myös selväksi, että he eivät muuta asian hyväksi tee.
Seuraavana päivänä sisko vielä soitti poliisilaitokselle, josta kerrottiin, että tapaus on suljettu. Sieltä ei myöskään osattu kertoa, että minne muualle sisko olisi voinut ottaa yhteyttä. Sen verran kerrottiin, että kolme muutakin ihmistä oli ilmoittanut samaan aikaan, samalta alueelta kahdesta, isosta, vapaana kulkevasta koirasta.





Meidän edesmennyt Ineksemme oli aikamoinen karkailija. Olen ja olemme juosseet hänen perässään pitkin maantienvartta, keskellä kaupunkia, lehmihaassa jne. Aina oli tietysti pelko takapuolessa, että emme saa Inestä kiinni ja hän katoaa jonnekin pidemmäksi aikaa tai kokonaan. Eli meille olisi hyvin voinut käydä niin, että joku jossain olisi ajanut Ineksen päälle, emmekä me ehkä koskaan olisi saaneet siitä tietää. Eikä tietenkään ole sanottua, ettei Rilla tai Peppi voisi päästä karkuun ja jäädä auton alle. Ihan puistattaa pelkkä ajatuskin!




Ymmärrän toki hyvin, että poliisilla on muutakin tekemistä kuin jahdata karanneita koiria, mutta eikö sitten pitäisi olla joku muu, yleisesti tiedossa oleva instanssi, jossa koiran etsijä ja löytäjä voisivat kohdata. Enkä tiedä, minkälaista suhtautumista tässä kokonaisuudessaan peräänkuulutan, mutta petyin kyllä todella siihen, että poliisit eivät edes käyneet katsomassa, näkyykö koiria missään. Eikö hirvikolarissakin yksi ihan perusasioista ole se, että hirveä ei jätetä kitumaan?


Onko siellä joku viisaampi kertomaan, miten tuossa siskon tilanteessa olisi pitänyt toimia. Netissähän on ainakin kaksi sivustoa, joille voi laittaa ilmoituksia kadonneista ja/tai löytyneistä eläimistä, Karkurit.fi ja karkulaiset. Hyvät sivustot ovatkin, mutta kovin ajantasaista tietoa siellä ei pysty välittämään.



Tällaisia pohdintoja tänään. Seuraavaksi kerron jouluisesta hyvänmielen haasteesta, jonka sain ja vastaanotin.


Voikaa hyvin ja olkaa varovaisia liikenteessä!



Ps. Kuvista vielä sen verran, että tekaisin viikonloppuna uuden bannerin. Se on ihan erilainen kuin olin suunnitellut, mutta laitoin sen nyt silti. Halusin vähän vähemmän kesäisen kuvan vaihteeksi. Mennään tällä, kunnes löytyy parempi.