maanantai 21. marraskuuta 2011

Kuvia ja mielikuvia

Nyt juuri on vaihteeksi sellainen tilanne, että sanottavaa olisi pään sisällä vaikka kuinka, mutta pitkuliini sylissä on erittäin haastavaa kirjoittaa. Peppi on sillä tavalla samalla suloinen ja hassu, että hän kun päättää olla sylissä niin hänhän on. Jos yritän laskea hänet alas, niin hän kirjaimellisesti roikkuu minussa. Jos kuitenkin väkisin laitan hänet lattialle, niin yhtäkkiä huomaan nostaneeni 'piipittävän' koiran taas takaisin syliin. Kyllä mäyräkoira on vaan niin ovela, hihhihhih. No, näpyttelen nyt sitten koira sylissä sen minkä jaksan.


Alla olevassa kuvassa Peppi on kylässä bestiksellä ja on saanut leukansa alle kummipojan rakkaan tiikerin. Kuvassa tiikerillä näkyy olevan vielä häntä kiinni paikoillaan. Kotiin lähdettyämme tiikeri jäi omistajalleen, mutta häntä matkasi meidän mukana kotiin. Peppinen oli tehnyt kirurgisen toimenpiteen ihan kenenkään huomaamatta. Onneksi häntä kuitenkin löytyi myöhemmin autosta ja se saatiin kursittua takaisin paikoilleen. 



Muutkin postauksen kuvat ovat bestiksen ottamia jo vuosi sitten vauva-Rillasta. Lainatut kuvat taas ovat täältä.




Viime viikkoina mielessäni on pyörinyt monenlaiset kuvat. Ensinnäkin valokuvat, joiden ottaminen on ollut hankalaa ainakin kahdesta eri syystä. En tiedä muistaako kukaan, kun kesällä kerroin kameramme uudelleenkäyttöönottoon liittyneistä haasteista. Postauksen voi halutessaan lukea täältä. Ostin viime tammikuussa nimittäin kameraan uuden akun, jolle luvattiin jopa kahden vuoden takuu. No, muutaman kuukauden käytön jälkeen akku "hyytyi" niin, että sillä pystyi ottamaan enää pari kuvaa latausten välillä, blaaah!
Takuuvaihdon olisi luullut sujuvan mutkattomasti, mutta ei. Siinä vierähti pari kuukautta, eikä se sinänsä mitään olisi haitannut, jos olisin muuten saanut hyvää palvelua. Palvelu oli valitettavasti ala-arvoista. Milloin kauppiaan mielestä oli sählännyt maahantuoja, milloin minä, mutta hänen/heidän syytään ei ollut mikään. Sellaista selittelyiden kirjoa en ole tainnut ikinä ennen kuulla. Enkä edes missään vaiheessa odottanut mitään selityksiä. Pyysin heitä vain ja ainoastaan hankkimaan minulle takuuna uuden akun viallisen tilalle.
Maahantuoja oli kuulema kaukana, kaukana ulkomailla (Ruotsissa) ja he joutuivat maksamaan akun lähetyskuluineen ensin itse (n. viisi kymppiä Max.) Sanoinkin loppuvaiheessa, että mielestäni, jos vain haluaa, niin Ruotsista akun saa kirjekuoressa parissa päivässä Suomeen. Samoin mainitsin, että jos heidän liiketoimintansa vaarantuu viidestä kympistä, niin kannattaa varmaan miettiä firman talouden kokonaistilaa hyvin vakavasti muutenkin. 
Ajatelkaa, jos tämä isä ja poika (liikkeen yrittäjät) olisivat heti aluksi sanoneet minulle ystävällisesti, että he hoitavat asian mahdollisimman pian ja soittavat heti, kun akku on noudettavissa. Olisipa ollut helppoa ja mukavaa. No, nyt minulla on vihdoin toimiva akku ja kaupanpäällisinä huono mieli. Arvatkaa asioinko ko. liikkeessä enää ikinä.





Toinen "huoli" valokuvien suhteen taitaa olla teillekin monelle tuttu: pimeys. Miten tässä pimeydessä saa otettua minkään valtakunnan siedettäviä kuvia mistään? Ei meidän kameralla tietysti saakaan. Enkä kyllä hienompaakaan kameraa aio hankkia, joten tämä pimeä kausi mennään salamalla otetuilla kuvilla onnettomasta laadusta huolimatta.





Näistä konkreettisista kuvista mielikuviin. Tämä blogimaailma on niitä täynnä. Blogeissa on helppo luoda lukijoille tarkoituksella, ja täysin tarkoittamatta, tietynlaisia mielikuvia bloggaajasta, hänen kodistaan ja elämästään yleensä. Vaikka itsekin kirjoitan nykyään blogia, niin silti luulen lapsellisesti, että kaikki tällaista harmitonta "lifestyle"- blogia kirjoittavat ovat kauniita, rikkaita ja onnellisia. Eikä minua edes haittaa tämä lapsenuskoni. Minun lapsuudessani tavattiin sanoa, että omakotitaloissa asuu onnellisia perheitä. Olen nyt itsekseni siirtänyt tämän ajatuksen blogimaailmaan niin, että lifestyle-blogien takana asuu pelkästään onnellisia perheitä. Minä selvästikin tarvitsen jonkinlaista satumaailman tuomaa turvaa tänne todellisuudessa aika kylmään ja armottomaan maailmaan. Elokuvissakin toivon aina onnellista loppua, että pääpari saisi kaikkien onnettomien sattumuksien jälkeen kuitenkin toisensa.


Mielikuvia, sekä oikeita että täysin virheellisiä, syntyy toki myös täällä ihan "oikeassa elämässä". Minulla on ollut Suomen poliisilaitoksesta sellainen mielikuva, että tarvittaessa sieltä saa apua ja nopeasti. Viimeisen vuoden sisällä tämä mielikuva on rikkoutunut tai ainakin saanut vakavia säröjä parin tapahtuman johdosta.
Kesällä lähipiirissä sattui muutama, sinänsä pieni, hässäkkä liikenteessä. Ei edes mikään oikea onnettomuus, mutta kuitenkin sellainen, että poliisi kutsuttiin paikalle. Molemmissa tapauksissa lopputulos oli se, että poliisin kutsunut ihminen sai poliiseilta nuhtelut heidän turhasta häiritsemisestään. Itse pitäisi asiat pystyä sopimaan, eikä häiritä virkavaltaa. Tästä olen toki periaatteessa ihan samaa mieltä, mutta entäs jos vastapuoli kiistää asian ja kuitenkin tarvittaisiin tekijän tiedot vakuutusyhtiötä varten?





Muutama viikko sitten sattui sellainen tapaus, josta en meinaa millään päästä yli. Välillä iltaisin sängyssä alan tapausta miettimään, eikä meinaa uni tulla. Siskoni ajoi pimeällä tiellä, kahdeksankympin rajoitusalueella, kahden, yhtäkkiä eteen tulleen, ison koiran päälle tai ainakin toisen niistä. Sisko kertoi, että koirat ilmestyivät auton etuvaloihin aivan kuin tyhjästä. Hän iski vaistomaisesti jarrut pohjaan ja kuuli kuinka joku osui auton oikeaan etukulmaan. Lisäksi kuului hirvittävää koiran vinkunaa. Tätä mielikuvaa en saa mielestäni pois. :(
Sisko sai auton pysäytettyä tienlaitaan ja hetken mietittyään hän soitti hätäkeskukseen, koska ei muutakaan paikkaa keksinyt. Hätäkeskus ei meinannut ensin tehdä asialle mitään. Sisko kuitenkin oli sinnikäs ja halusi poliisit paikalle. Viidenkymmenen minuutin kuluttua (onnettomuus sattui Kehä III:lla) poliisipartio saapui paikalle ja kirjasi ylös siskon autoon tulleet, hyvin pienet jäljet. Sisko pyysi moneen otteeseen poliiseja menemään katsomaan, näkyykö koiria missään. Hän myös kysyi useamman kerran, että mihin muualle hän voisi tapauksesta ilmoittaa. Poliisit sanoivat, että koirat ovat omistajansa vastuulla. Poliisi teki myös selväksi, että he eivät muuta asian hyväksi tee.
Seuraavana päivänä sisko vielä soitti poliisilaitokselle, josta kerrottiin, että tapaus on suljettu. Sieltä ei myöskään osattu kertoa, että minne muualle sisko olisi voinut ottaa yhteyttä. Sen verran kerrottiin, että kolme muutakin ihmistä oli ilmoittanut samaan aikaan, samalta alueelta kahdesta, isosta, vapaana kulkevasta koirasta.





Meidän edesmennyt Ineksemme oli aikamoinen karkailija. Olen ja olemme juosseet hänen perässään pitkin maantienvartta, keskellä kaupunkia, lehmihaassa jne. Aina oli tietysti pelko takapuolessa, että emme saa Inestä kiinni ja hän katoaa jonnekin pidemmäksi aikaa tai kokonaan. Eli meille olisi hyvin voinut käydä niin, että joku jossain olisi ajanut Ineksen päälle, emmekä me ehkä koskaan olisi saaneet siitä tietää. Eikä tietenkään ole sanottua, ettei Rilla tai Peppi voisi päästä karkuun ja jäädä auton alle. Ihan puistattaa pelkkä ajatuskin!




Ymmärrän toki hyvin, että poliisilla on muutakin tekemistä kuin jahdata karanneita koiria, mutta eikö sitten pitäisi olla joku muu, yleisesti tiedossa oleva instanssi, jossa koiran etsijä ja löytäjä voisivat kohdata. Enkä tiedä, minkälaista suhtautumista tässä kokonaisuudessaan peräänkuulutan, mutta petyin kyllä todella siihen, että poliisit eivät edes käyneet katsomassa, näkyykö koiria missään. Eikö hirvikolarissakin yksi ihan perusasioista ole se, että hirveä ei jätetä kitumaan?


Onko siellä joku viisaampi kertomaan, miten tuossa siskon tilanteessa olisi pitänyt toimia. Netissähän on ainakin kaksi sivustoa, joille voi laittaa ilmoituksia kadonneista ja/tai löytyneistä eläimistä, Karkurit.fi ja karkulaiset. Hyvät sivustot ovatkin, mutta kovin ajantasaista tietoa siellä ei pysty välittämään.



Tällaisia pohdintoja tänään. Seuraavaksi kerron jouluisesta hyvänmielen haasteesta, jonka sain ja vastaanotin.


Voikaa hyvin ja olkaa varovaisia liikenteessä!



Ps. Kuvista vielä sen verran, että tekaisin viikonloppuna uuden bannerin. Se on ihan erilainen kuin olin suunnitellut, mutta laitoin sen nyt silti. Halusin vähän vähemmän kesäisen kuvan vaihteeksi. Mennään tällä, kunnes löytyy parempi.


12 kommenttia:

  1. Huonoa tuuria ollut kameran akun kanssa. Vähän kuin meillä internetistä tilatun tyttären puhelimen kanssa. Puhelin meni rikki, lähin huolto oli Malmössä. Myyjä lähetti rahtiasiakirjat, joilla puhelimen sai palauttaa ilmaiseksi. Kaksi kuukautta meni huoltoreissulla ja puhelin korjattiin melkein. Ei kuitenkaan jaksa enempää. Meille ei siis koskaan enää netistä ostettuja puhelimia!

    Meidän poliisikokemus liittyy keskimmäisen kevarin varastamiseen ja silloin kaikki sujui hyvin. Rosvot saatiin kiinni ja vakuutus korvasi pyörän. Teillä on ollut valitettavan huonoa tuuria poliisien kanssa. En kyllä tiedä, kenelle ilmoittaa, jos näkee koiran jääneen auton alle. Facebookissakin noita koirajuttuja aina välillä kiertää. Ainakin kadonneita koiria.

    Oikein mukavaa viikkoa koko porukalle! t. Aikku ja Olli

    VastaaPoista
  2. Itse soitin viime kesänä kerran ja pyysin poliiseja katsomaan, kun viereisen koulun pihalla huorisojoukko roikkui pihan lampuissa ja räjäytteli raketteja 10 jälkeen illalla. No poliisiauto ajoi n. tunnin kuluttua koulun toisella puolella menevää tietä pitkin ja kaksi viimeisesksi jäänyttä rakettien ammuskelijaa ilmeisesti kyyristyivät sen verran piiloon ettei heitä näkynyt. Koulun pihan läpikin olisi päässyt kätevästi ajamaan, mutta sitä poliisit eivät tehneet. Ja asumme aivan keskisuuren kaupungin keskustassa. No sittenhän kuunneltiin sitä rakettien ja ties minkä postilaatikoiden räjäyttelyä pitkälle yli puolen yön. Ja taisi olla vielä maanantai-ilta, eli väsynyt työpäivä oli edessä.

    Mielestäni poliisi muutenkin yllättävän vähän puuttuu esim. mopoilijoiden touhuihin. Juuri tuolla samalla koulun pihalla revitetään keväästä myöhäiseen syksyyn aivan varmasti viritetyillä mopoilla, niin hirveää meteliä niistä lähtee.

    -Närkästynyt koiratäti

    VastaaPoista
  3. Itse ajoin vuosi sitten turun tietä töihin ja joku oli juuri ajanut suuren koiran yli ennen kehä 1 ramppia. Kolmella kaistalla ajoi autoja ja kaikilla vauhtia liki 80 km tunnissa. Näky iski kuin nyrkki mahaan ja pillahdin itkuun. En voinut tehdä muuta kuin ajaa letkan mukana. Olisin halunnut pysähtyä ja raahata koiran pois kaistojen väliltä, mutta se olisi aiheuttanut liikaa vaaraa itselle sekä muille. Ajoin töihin ja itkin. Soitin matkalla poliisiin ja sieltä olikin jo partio matkalla paikalle. Samoin soitin radio kanaville ja pyysin varoittamaan tapahtuneesta. Nainen joka koiran yli oli ajanut istui kaistaviivalla autossa ja itki. Näky oli lohduton... noi on ihan kamalia juttuja. Mieheni kanssa ollaan muutamaan otteeseen toimitettu jonkun muun yliajanut eläin eläinlääkäriin ja kymmeniä luontokappaleita mieheni on lopettanut kun autoilijat ovat ajaneet eläimen yli ja jättäneet kärsimään tielle. Kadonneita koiria ollaan oltu etsimässä lähialueilta ja näköhavainnoista ollaan ilmoitettu aina karkureihin tms. Pidän koirat nykyään aina hihnassa ettei tule itselle suru puseroon jos joku katoaisi - se olisi ihan kamala tunne. Rapsuja laumalle meiltä täältä!

    VastaaPoista
  4. ps. saanko kopsata tuon ekan ruskean laatikon jossa mäykky teksti?

    VastaaPoista
  5. Huvittaa tuo Pepin roikkuminen. Essi roikkuu kuin kissa käsivarressa eikä lähde ravistamallakaan irti, jos ei halua sylistä alas. Ja on niiiiin sitkee syliinpyytäjä, että melkein joutuu suuttumaan ennenkuin saa hänet ronkumasta siitä, jos itse ei halua tai voi ottaa syliin. Toinen ärsyttävä tapa hänellä on tulla sohvalle könyämään viereen rapsuteltavaksi. Jos sitten yrität vetää vähän lähemmäs ettei tarttis pitää kättä liian hankalassa asennossa, niin hän ei tule ja jos lopetat, niin Messinen tulee huitomaan tassullaan tai heittäytyy vasten. Ja sitten taas sinne vähän kauemmas. Voi sitä loukkaantunutta ilmettä, kun hänelle sanoo, että nyt riittää rapsuttelut.
    Painajaisia tulee nähtyä harva se yö, että Messinen karkaisi tai joutuisi hukkaan jonnekin. Olen todentanut niiden olevan äidin tunteita. Kun Jonsku muutti kotoa, näin kaikenlaiset unet ja pohjana oli se etten voinut enää olla koko aikaa suojelemassa. Ehkäpä sitä samaa on näissä peloissa Messisen suhteen ja sinulla Rillan ja Pepin kanssa. Kun rakastaa, haluaisi niin toisella olevan kaiken hyvin ja turvallista. Se on sitä pesän tekemistä äitiroolissa, ei sillä väliä onko kyseessä ihminen tai koira. Meillä Messinen on perheemme lapsi, josta ei koskaan tule kotoa muuttavaa aikuista.

    Tuo siskosi tarina on minun kauhuskenaarioista se kauhein. Täyspaniikin tuova juttu. Kärsivää eläintä en ensinnäkään pystyisi lopettamaan, joten huopaan käärittynä autoon ja äkkiä eläinlekurille. En jäsisi kyselemään kenen koira. Luonnoneläimelle ihan sama juttu. Jos eläin sitten painelisi karkuun jonnekin piiloon, en minäkään osaisi muuta tehdä kuin soittaa poliisia apuun. Varsinkin koiran ollessa kyseessä. Jos olisi kyseessä luonnoneläin, yrittäisi jäljittää paikallista metsästysseuraa apuun.
    Onnekseni minulla ei ole ajokorttia, joten en tuollaiseen tilanteeseen joudu itse. Ja ajurina on aina oma mies, joka harrastaa metsästystä, että hän tietäisi kyllä mitä tehdä. Mutta koiran veisin todella lähinpään lääkäriin apua saamaan. Paikallien eläinsuojeluvalvoja voisi kenties myös auttaa. Ja hän hoitelisi sitten varmaan myös omistajan. sillä jos koira on ollut vapaana ja valvomatta, omistajalla on se vastuu. Liian moni mailla asuva pitää koiraansa irti. Maaseudulla on maailmansivu ollut noita irrallaan juoksevia kylän koiria. Ja jälki on sitten sen mukaista. En ole koskaan käsittänyt sitä asiaa, en varmaan siksi että minulle koira on aina ollut lemmikki ja kaveri. Mitään muuta tehtävää ei ole ollut näillä karvaturreillani. Metsästykseen en ole niitä koskaan antanut, kun en kestä moista tappamista ollenkaan. ihan eettisistä syistä olen kasvissyöjä, enkä saa kurkustani lihaa alas millään. Kuten tyttärenikin sanoo, en voi syödä mitää jolla on ollut äiti. Ja kyllä kasvissyöjänä tunnen oman sisälmykseni kaikkinensa olevan paremmassa kunnossa.
    Tsemppiä vain sulle ja siskollesi, että voitte jättää tuon tapahtuman taakse. Poliisille olisin varmaan huomauttanut, että maksan heidän palkkansa ja haluan sen palvelun josta maksan. Olen iloinen heidän olemassaolostaan, mutta myös odotan heidän selvittävän asiat onnettomuuden sattuessa, kun ja jos en itse pysty.
    Mukavaa viikkoa sinne Rillariinalle ja Peppiinalle. Kyllä sieltä tummemmastakin kuvasta tuollaiset tähdet loistavat vaikkei salamt räpsähtäiskään :)

    VastaaPoista
  6. Mä joskus paljon junnumpana näin kuin naapurin vinttikoira jäi auton alle... Muistan niiiin aina ne kaikki äänet ja tapahtumat mielessäni. :SS Mun suurimpia pelkoja onkin, että joskus jompi kumpi koirista pääsee karkuun ja matka päättyy hirveällä tavalla.

    Eräällä kaverilla kävi niin, että oli antanut koiransa hoitoon ystävälleen ja koira oli päässyt tältä karkuun (hihna katkennut lenkillä) ja karkumatka päättyi junan alle. Ihan hirveä tilanne kaikille osapuolille, vaikka ei oikeastaan kenenkään syytä. ://

    VastaaPoista
  7. Olli ja Aikku: no niin oli. Eikä oikeasti olisi näin paljon harmittanut, jos palvelu olisi ollut muuten hyvää tai edes normaalin asiallista, hitsi. Samanlaiselta sotkulta kuulostaa teidänkin puhelimen korjausreissu. Mikä siinä onkin, kun välillä ihan yksinkertainen asia ei vaan hoidu. No, toisaalta sitten välillä saa taas niin hyvää palvelua, että tuollaiset harmitukset unohtuu. :)

    Minua ehkä harmittaa näissä muutamissa poliisikokemuksissa eniten juuri se oman mielikuvan särkyminen. Olen jotenkin lapsellisesti uskonut, että poliisi toimii ihan toisin kuin näissä mainitsemissani tapauksissa. Tuo siskon tapaus oli ihan kamala. Toivottavasti en joudu vastaavaa ikinä kokemaan, kääk..

    Kiva kuulla, että teillä kevarin kanssa kävi kuitenkin hyvin, vaikka varkaudet on kyllä tosi tylsiä. :/

    Koiratäti: ymmärrän kyllä todella närkästyksesi! Maija tuolla alempana sanoi hyvin, että me veronmaksajathan poliisinkin palkat maksamme, joten olisi kyllä mukava saada vastinetta rahoilleen silloin, kun apua tarvitsee. Niin ja, raketit on väärin käytettyinä oikeasti TOSI vaarallisia, hui!

    Entäs sitten mopot, voi hitsin pimpulat. Vaikea, vaikea aihe. Juuri kampaajalla yksi päivä aiheesta marmatin, kun meillä saa koiralenkeillä välillä pelätä mopoilijoita henkensä edestä. Vaikka siis kävellään metsässä yms. kävelyteitä pitkin. Kampaajalla itsellään on mopoiluikäinen poika ja hän antoi asialle toisen näkökulman. Kuulema mopoilijat ajetaan pois kaikkialta. Eivät saisi ajaa teillä eikä missään. Huomasin jälleen kerran, että asioilla todella on aina (ainakin) kaksi puolta, hmm.. Mutta kyllä silti harmittaa ne pimeydestä yhtäkkiä kovaa ohi ajavat mopoilijat.

    Paloma: apua, mikä tilanne! :´((( Juuri tuollaisista tilanteista nään painajaisia..

    Unohdin muuten mainita tuossa postauksen tekstissä, että siskoni ei uskaltanut itse mennä katsomaan, näkyykö koiria. Sen takia erityisesti olisin toivonut, että poliisit olisivat edes pikaisesti taskulamppujen kanssa tarkastaneet tienpenkan yms. Ja siskoni tosiaan pyysi heitä usemmankin kerran sen tekemään. En vieläkään ymmärrä, miksi niin ei tehty?!?

    Eläinlääkäriin varmaan itsekin alle jääneen eläimen veisin, jos se vaan olisi mahdollista. Tosin toivon paljon, että onnistun jotenkin välttymään sellaiselta tilanteelta..

    PS. Saat toki kopsata kuvan. Eikö olekin mainio, hih!

    VastaaPoista
  8. Maija: ai, Messinenkin harrastaa tuota roikkumista, hihhihhih. Se on niiin LOL! ;D Ja sitten vielä se, että monasti tosiaan huomaan, että olen ihan huomaamattani nostanut pitkulaisen takaisin syliin. Ovela..:DD

    Ajattelen taas niin monesta asiasta kirjaimellisesti samalla tavalla kuin sinä. Minunkin mielestäni koirat ovat lapsia, jotka eivät koskaan aikuistu, itsenäisty tai muuta pois kotoa. Ne ovat ikuisesti "vauvoja" ja meistä täysin riippuvaisia. Yritä nyt sellaiseen sitten olla kiintymättä..

    Sen takaia varmaan tuo siskon tapaus minullekin kolahti niin kovaa, kun "aktiivisesti" pelkään joutuvani itse vastavaan tilanteeseen. Eikä minustakaan olisi kyllä itse eläimen lopettajaksi. Tai eihän sitä tietysti koskaan tiedä mihin pystyy silloin, jos on pakko. En pysty ajattelemaan, kun alkaa vesitulva silmistä...

    Tuo eläinsuojeluvalvoja oli hyvä pointti! Ei tullut sellainen mielenkään. Kiitos vinkistä!

    Omistajan vastuun ymmärrän toki hyvin, mutta miten kannat vastuun, jos et tiedä missä eläimesi on? Se jäi tuossa siskon tapauksessa kaivamaan mieltäni. Ja se, etteivät poliisit edes käyneet tarkistamassa siitä tienpenkasta esim., että näkyykö koiria. Sisko ei itse uskaltanut mennä, kun pelkää isoja koiria, etenkin, jos ovat loukkaantuneina vihaisia. Sanoin siskontytölle nuo täysin samat sanat siitä, että me veronmaksajathan poliisinkin palkan maksamme.

    Minäkään en pysty oikein käsittämään metsästämistä, vaikka ymmärrän toki sen välttämättömyyden tietyissä tilanteissa. Itse en pystyisi elävää olentoa ampumaan. Vihaan muutenkin aseita ja ampumista. Tyttäresi sanat siitä, ettei hän voi syödä mitään, jolla on ollut äiti, osuivat ja upposivat. Taidan ajatella itse juuri noin, vaikka syönkin kyllä kalaa ja äyriäisiä. Tosin en pidä kalastamisesta, enkä siitä, että syötävä kala näyttää kalalta. Vähän kaksinaamaista ehkä..

    Pepillä oli maanantaina se hammasrautojen laitto ja meillä on hoivailtu uupunutta, mutta urheaa potilasta. Rilla osallistuu niin ihanasti Pepin hellimisiin, että mammalla sydän sulaa. ♥

    Essiselle paljon suukkoja ja Sinulle kiitos taas niin ihanasta kommentista! ♥♥

    Anniina: hirvittäviä tilanteita nuo molemmat!! :´(((( Ihan kamalia! Ymmärrän niin hyvin, että et unohda niitä ääniä koskaan..

    Kaverisi tapaus on myös niin ikävä, sekä hänelle että ystävälleen. Voi kun voisi taikoa niin, ettei mitään tuollaista enää ikinä sattuisi.

    Paljon rapsutuksia teidän suloisuuksille! <3<3

    VastaaPoista
  9. Koiratäti unohti tuohtumuksissaan aivan mainita miten söpö Rilla-vauva on villapaidassaan. Kyllä koiranpennun ovat yksi maailman hellyyttävimpiä ilmestyksiä <3

    Juu mopot ovat kuulemma ihan todistetusti lisääntyneet huimasti viime vuosina. Vielä 2 vuotta sitten, kun me Jyskyn kanssa ulkoiltiin, ei niitä pyörinyt ollenkaan merkittävästi tässä meidän ympäristössä. Ei minulla ole suuremmin mitään normaalia mopolla liikkumista vastaan, mutta täällä se on ainakin aivan päätöntä revittämistä samassa paikassa ja tuntikausia... huoh.

    Meidän päälle (tai siis Jyskyn) meinasi kerran ajaa takaa tuleva polkupyöräilijä. Jokin vaisto sai minut juuri vetämään hihnaa lähemmäs itseäni, kun pyörä suhahti ohi aivan muutaman sentin päästä.

    Tässä kahden koulun naapurissa asuessa on kyllä kaikenlaista pikku päänvaivaa. Alakoulun oppilaat usein kotimatkallaan kinastelevat ja aika usein joutuu miettimään onko siellä jollain oikea hätä vai pelkkä leikki kyseessä. No tällaistakin olen ehtinyt pohtimaan tässä 4 kuukauden sairasloman aikana, joka onneksi loppuu kohta! :D

    VastaaPoista
  10. Koiratäti: itsekin olin ihan ihastuksissani, kun sain nuo kuvat Rillasta sähköpostiin. <3

    No ilmankos tuntuu, että tääläkin on nykyään ihan hirmu paljon mopoilijoita. Enkä itsekään heitä sinänsä mitenkään paheksu, mutta en tykkää siitä, että ajavat kävelyteitä pitkin. Pyöräilijät on kyllä tääläkin toinen ryhmä, joita saa koirien kanssa varoa.

    Neljän kuukauden sairasloma, huh. :/ Kiva kuulla, että olet jo voiton puolella sen asian suhteen. Kyllä päivisin kotona ollessa tulee kiinnitettyä ympäristöön huomiota ihan eri lailla.

    VastaaPoista
  11. Voi kuinka ihania kuvia koiruuksista. Toi on aivan hurmaava, missä Rilla on kuvattu takaapäin tassuttelemassa. Mä oon myyty!

    Mul olis mun digijärkkärin ostosta pieni tarina kerrottavaksi, mutta sen verran pitkä kumminkin, etten taida sillä sun kommenttiboksias täyttää. Ehkä kerron siitä joskus omassa boksissani.

    Viranomaistahoista sen verran, että mun oikeustajuni hämärtyy eräässä sukulaisen vakavassa työtapaturman oikeusjutussa, jossa tuomiota ei tullut ja yritys pääsi kuin koira veräjästä.

    VastaaPoista
  12. Ellieli: bestis on oikeasti hyvä kuvaamaan ja hänellä on tosi hieno kamera. Olin itsekin ihan myyty, kun sain postauksen kuvat taannoin s-postiin. Ja voi että, miten pieni Rilla silloin vuosi sitten oli. Kuvan villapaita ei tosin mahtunut hänelle kuin hetken ja se siirtyikin aika pian siskontytön Jimi-chihulle. ;)

    Haa, uteliaisuus heräsi, sun on sit pakko tehdä kameran ostosta postaus! (ei tietenkään ole pakko) Eikö ole rasittavaa, kun joskus ihan yksinkertaiset asiat ei vaan suju, blaah..

    Voi, kun kurjan kuuloinen keissi teilläkin, höh! Silloin kun jollekin (etenkin omalle läheiselle) on oikeasti käynyt pahasti, toivoisi oikeuden varsinkin toteutuvan. Ainakin itsestä tuntuu, ettei niin silti välttämättä ole. Tyhmää! :SSS

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! Ü