keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Pepin kuulumisia


Viimeisen parin vuoden sisällä elämääni on saapunut, monen hassun mutkan kautta, iso annos lisää koirajuttuja. Olen päässyt seuraamaan hyvin läheltä koirien rescuetoimintaa eri muodoissaan sekä tutustunut koirien käyttäytymisestä paljon tietäviin ihmisiin. 

Tätä blogia pidempään seuranneet muistavat ehkä, että meillä on ollut Pepin käytöksen kanssa ongelmia jo hyvin pitkään, oikeastaan aina. Kävimme alkuvuosina useamman eri käytösihmisen luona, mutta oikeastaan mitään konkreettista, ainakaan pitkäkestoista, apua emme käynneistä saaneet.




Toki ymmärrän, että suurin ongelma ei ole Peppi vaan me, Pepin ihmiset. Huomasin jo Pepin ollessa pentu, että en osaa lukea koiraani. Hänen reaktionsa poikkeavat niin paljon meidän muiden koirien vastaavista, että olin ja olen edelleen usein aivan ymmälläni. Peppiä kuvaa varmaankin parhaiten sana epävarma. Siksi käytöksessä vaihtelee arkuus/pelokkuus mutta myös aggressiivisuus. Olen kokenut vaikeana komentaa kovin sanoin arkaa koiraa, mutta toisaalta aggressiivisuus tietenkin kaipaisi siihen puuttumista. Voin ihan rehellisesti sanoa, että olen ns. nostanut kädet pystyyn Pepin suhteen jo muutama vuosi sitten. Meillä on keskitytty ihan vain elämään normaalia arkea ja oikeastaan annettu Pepin olla sellainen kuin hän on. Eikä siinä mitään, kotiympyröissä Peppi on mitä ihanin pieni koira. 

Nyt asiaan kuuluu pitkästä aikaa jotain ihan uutta. Juttelin Pepin käytöksestä yhden uuden tuttavuuteni kanssa. Suski tietää koirien käyttäytymisestä todella paljon. Ilokseni hän kiinnostui Pepistä niin paljon, että lupautui antamaan meille yksityistunteja. Toki hänenkin kanssaan kaikki lähti liikkeelle siitä tosiasiasta, että suurin ongelma ei ole Pepissä vaan minussa (/meissä ihmisissä). 




Nyt meillä on takana iso määrä harjoituskertoja ja voin ilokseni todeta, että tilanne on jo aivan erilainen. Suski on jaksanut vastata melko blondeihin kysymyksiini ja häneltä riittää kärsivällisyyttä neuvoa minua aina uudestaan ja uudestaan. 

Mitä sitten on harjoiteltu? No, yksi iso arjen ongelma minulla on ollut saada Peppiä iltapissalle omalle pihalle. Meillä on siis tapana pissattaa koirat ihan viimeiseksi ennen nukkumaan menoa nopsasti omalla pihalla. Rilla, joka rakastaa kaikkea ulkoilua, menee tietysti aina innoissaan pihalle, kun ovi avataan. Pepin kanssa tästä iltapissatuksesta on ajan myötä saatu kehiteltyä kunnon draama. Minä haluan, että Peppi käy iltapissalla, mutta Peppi ei useinkaan halua mennä. Tilanne on eskaloitunut siihen pisteeseen, että sekä Peppi että Rilla arvaavat illalla, milloin meinaan heidät pihalle päästää. Tästä seuraa Pepin aggressiivista murinaa, jopa näykkimistä, jota Rilla säestää hermostuneella ulinalla. Ei hyvä!

Suskilla oli asiaan erittäin yksinkertainen konsti. Minä laitan Pepille hihnan kaulaan ja sitä hennosti vetämällä ohjaan Pepin pihalle. En rehellisesti sanottuna uskonut tämän toimimiseen ensi kuulemalta kovinkaan vahvasti. Vaan väärässä olin! Homma toimi kuin tanssi ihan ensimmäisestä kerrasta lähtien. Sittemmin Peppi on jo tottunut uuteen systeemiin niin hyvin, että kun otan hihnan esiin, hän vähän jopa kurottaa kaulaa kuin sanoen, että laita vaan se hihna, niin minunkaan ei tarvitse rähjätä. Hihnaksi Suski suositteli ns. noutajahihnaa, jonka silmukka on tosi helppo sujauttaa koiran kaulaan. Tuntuu ihan uskomattomalta, miten pienellä konstilla tuo jokailtainen stressitilanne on saatu ratkaistua!




Toinen asia, mitä harjoitellaan, on vähän isompi kokonaisuus. Pepin aikana meillä on käynyt aina vain vähenemissä määrin vieraita. Ongelma on ollut se, että vieraan ihmisen tullessa meille, Peppi hermostuu täysin. Hän haukkuu kovaa, stressaantunutta haukkua jopa koko vierailun ajan ja saattaa myös tehdä hyökkäyksiä vieraan jalkoihin. Ei ehkä ihan pure, mutta näyttää kunnolla hampaita. Näissä tilanteissa myönnän olleeni täysin ulapalla. Toki tässä matkan varrella on kokeiltu erilaisia juttuja, esim. laitettu Peppi toiseen huoneeseen, komennettu, oltu huomioimatta, jne., mutta yrityksistämme on puuttunut suunnitelmallisuus ja johdonmukaisuus. Niinpä ajan myötä vieraita ei juuri ole meillä käynyt.

Joku siellä ehkä ajattelee, että olemmepa olleet valmiita luopumaan paljosta, mutta ei se ihan niinkään ole. Meillä ei ole koskaan käynyt paljon vieraita. (Vieraiksi ei lueta siskontyttöä ja Jimiä, jotka kuuluvat Pepinkin mielestä käytännössä omaan laumaan.)  Olemme aikamoisia kotihiiriä ja nautimme siitä, että kotiin saa vetäytyä olemaan ihan vaan oman porukan kesken. Mutta kyllä, varsinkin minä, haluaisin silloin tällöin kutsua ihmisiä meille syömään ja iltaa istumaan. Viime syksynä kokeilimme kerran laittaa koirat varastotiloihin vieraiden käynnin ajaksi. Meillä on erillisellä sisäänkäynnillä varustettu lämmin varastotila, jonne teimme koirille mukavan aitauksen ja tämä järjestely toimi yllättävän hyvin. 




Suskin kanssa harjoittelemme nyt toisenlaista mallia, joka alkoi ovikellotreenillä. Peppi nimittäin provosoituu ovikellon äänestä tosi pahasti. Tarkoitus olisi päästä tilanteeseen, jossa Peppi ei hermostuisi ovikellosta ja oppisi jopa suhtautumaan ovesta tuleviin ihmisiin rauhallisesti. Sen jälkeen hän saisi itse vetäytyä esim. työhuoneeseen, jos niin haluaa. Pepistä tuskin koskaan tulee samanlaista vieraita rakastavaa, kuin kaikki westiemme ovat. Eikä tietenkään tarvitsekaan, enkä sellaista odota/kuvittele. Ihanaa olisi, jos minä osaisin ohjata Peppiä sietämään ovikellon äänen ja vieraiden ihmisten, ehkä jopa koirien, tulemisen meille eli Pepin reviirille, jota hän tuntuu puolustavan tosi hanakasti.

Tällä hetkellä tilanne on jo aika hyvä. Peppi haukkuu kyllä edelleen sekä ovikellolle että sisään tuleville ihmisille. Silti ero entiseen on tosi iso! Peppi nimittäin haukkuu selkeästi vähemmän fanaattisella nuotilla ja haukkuminen kestää vain jonkun aikaa, maksimissaan ehkä n. 10 min. Muutos entiseen on valtava. Peppi myös usein miten vetäytyy ihan oma-aloitteisesti työhuoneeseen ja antaa aika hyvin vieraiden olla muualla talossa.




Suurin muutos on tapahtunut minussa. Olen saanut itsevarmuuteni takaisin! Koska huomaan, että Suskin ohjeet toimivat, niin olen itse rauhallinen. Ja kun minä olen rauhallinen, niin pystyn ohjaamaan Peppiä rauhallisesti ja johdonmukaisesti. Peppi tosiaan on vain hyvin epävarma ja tarvitsee varman ihmisen ohjausta.

Huomaan, että pystyn nykyään kohtaamaan Pepin kanssa luottavaisin mielin oikeastaan minkä tahansa tilanteen. Ennen pyytelin anteeksi ja selittelin Pepin käytöstä. Nyt vain totean, että Peppi on tällainen ja kerron, mitä toivon ihmisten ottavan huomioon Pepin kanssa. Aika mahtavaa, eikö!





Lopuksi haluan vielä kiittää kaikkia teitä ihania, jotka otitte osaa isäni poismenoon. 
Sananne merkitsevät todella paljon - kiitos!